Pakko uskoa

Nyt on omin silmin nähty, että kevät on tulossa. On päiviä, jolloin en tähän usko, myönnetään. En ehtinyt eilen tehdä pihakierrosta. Tänäänkin pääsin pihalle vasta äsken. Ja näin ihmeitä.

No, ei nyt ihan mitään suuria ihmeitä. Ihmeen kuvaamiseen ei meinanut kameran makro riittää. Pieni väriläiskä. Tosi minimittainen.

Pieni helmililjan tai scillan vauva. Edellisen asukkaan, ties milloin, kylvämä. Ainakin 10 vuotta uskollisesti tuossa ollut. Näkyi sinistä, ei pelkästään mutaa. Jihuu!!!!

Ja toissapäivänä näkyi vain yksi kivi lumen seasta. Nyt kukkapenkissä, jonka nimi on takapenkki, näkyy piippoja. Jos oikein muistan, osa piipoista kuuluu, tai voisi kuulua, Kevätkurjenmiekka Reticulata Harmonylle. Mutta varmahan en voi olla. Jännittävää.

Tosi jännää.

Kuvassa ne piipot ehkä ovat noita vihreämmän sävyisiä. Tai sitten noita punaisemman sävyisiä. Hmm. Ei hajuakaan. Ja jos toiset ovat kevätkurjenmiekkoja, en sitten tiedä, mitä noi toiset ovat. Muistiipanoni ovat kuitenkin vain osittaiset ja vähän sinne päin tehdyt. Mutta piippoja penkissä, jonka pelkästin hukkuvan veteen syksyllä. (muokkaus, saattaa tuolla olla myös sekä kasvitieteellisiä krookuksia ja/tai tulppaanejakin)

Aurinko ihan oikeasti sulattaa lunta. Ja jos välttelee katsomasta muuta pihaa, voi kuvitella jo kevään tulevan kohisten.

Vietin pari päivää pääkaupunkimme keskustassa. Joka oli lumeton ja näkyi ruukuissa tete-narsisseja. Ja rautatieaseman vieressä luisteltiin. Juuri tällainen ihan ristiriitainen kevät tämä on. Muistan lasten vanhan muumilehden tarinan, jossa Talvi ja Kevät riitelivät vuodenajasta. Talvi ei väistynyt millään. Muumit eivät tienneet, miten pukeutua, kun sää vaihteli koko ajan. Talvi uskoi kevään ajan tulleen vasta, kun näki Nuuskamuikkusen kävelevän paikalle.

Nyt tässä sitten huhuilenkin, että voisko Nuuskamuikkunen jo tulla, että talvi väistyisi.

Huojennus kuitenkin kävi tämän päivän todisteiden takia. Kevät tulee, vaikka hitaasti.