Skillojen siirtoa

Meillä on yhdessä kohtaa pihaa tosiaan pieni lämpäre skilloja. Harmillisen lähellä taloa vaan ja valtava määrä rikkaruohoa niiden seassa. Tämä kevät ja kesä voi saada minut intoutumaan jopa kukkapenkin ylöskaivamiseen, joten skilloja voi aloittaa nyt jo siirtämään. Olen monena keväänä siirtänyt muutamia skilloja jo kukkivana, koska en erota kunnolla sitten syksyllä niitä sipuleita toisista sipulikukista.

Osan skilloista siirsin paikkaan, joka näkyy keittiön ikkunasta ja keväisin ne ehkä voisivat kukkia valkovuokkojen kanssa samoilla seuduilla, kukkapenkin taustana. Vielä joudun olemaan muutamia vuosia enemmän ja vähemmän keittiössä ruokaa tekemässä, että täytyy miettiä myös ikkunanäkymiä itselleen mieleisiksi. Jotkin paikat vaativat heti enemmän skilloja, jotta niiden lisääntyminen ei olisi ihan vuosien homma.

Meillä on etupihalla myös pari kamalan resuista hopeapajua. Niiden kaatamisesta olen ihan turhaan täällä puhunut. Puoliso ei ole ollut vielä samaa mieltä. No, enemmin tai myöhemmin ne pitää kaataa. Ne kyllä kasvavat taas helposti uudestaan. Toisen hopeapajun alla on paikka, jossa ei oikein kasva mikään. Koetan nyt siihen laittaa skilloja, sinivuokkoja ja pari nurmikolta pelastettua krookusta. En kyllä tiedä, pystyykö tuolla mikään kasvamaan, vaikka tuota multaa vähän näön vuoksi lisäsin. Tuon paikan ei ole tarkoitus olla edes mikään kukkapenkki. Jos se keväisin vain toisi vähän väriä. Nyt skillat vain retkottavat maata vasten, mutta ei haittaa. Ensi vuonna sitten terhakkaampana.

Punainen jouluruusu alkaa availla kukkiaan. Näitä(kin) voisin haluta lisää. 

Kukkapenkiin joka vuosi melkein hautatuu multaan lasten joskus maalaamat kivet. Ne pitää aina muistaa kaivaa esiin.

Kun tarkasti katsoo, on nyt tulossa vaikka mitä maan uumenista. Hyasintit nousevat, esikot tekevät nuppuja. On paljon perennoja, joista ei näy vielä yhtään mitään. Jännittää, että mitkä kasvit ovat elossa, mitkä eivät.

Ainakin syyskuussa Lidlistä ostettu pionin juurakko Coral Sunset on tosi kovassa vauhdissa jo, jotkin muut pionit ovat vielä tiukasti mullan alla. Viikon ja kahden sisällä pioneista alkaa yhä useampi olla kasvussa ja ne, jotka eivät ole, saavat minut huolestumaan.

Tänään olen saanut jo purkitettua orvokkejakin ruukkuihin. Eri vuosina orvokit kestävät erilaisen ajan kunnossa. Nyt niitä ei enää pitäisi pakkanen puraista, ainakaan pahasti. Aika vähän käytän kesäkukkia/kausikukkia, mutta orvokit kyllä houkuttavat tähän aikaan. Pääsiäistä ennen ostetut narsissit ovat tuossa ulkona olleet koko ajan, vaikka välillä niidenkin päälle tuiskusi lunta.

Mukavaa sunnuntaita!

Lempikukka?

Lapseni 12v: " Mä tiedän, mikä on sun lempikukka?"
Mä: " Ai, tulppaani vai pioni vai kärhö?"
12v: " Ei se noista mikään ollut."
Mä: "Ai, mikä?"
12v: "Se sun lempikukka. Se oli se (mietintää) krookus?"
Mä: " Ei se ole mun lempikukka."
12v (järkyttyneenä): "Ai, ei vai. Miksi sitten sä olit niin ärsyyntynyt niistä jänisten syömistä krookuksista ja jahtasit pihalla niitä jäniksiä takaa?"
Mä: "No, ei ne ole silti lempikukkia."
12v: "Mä en tajuu."

Tämä keskustelu käytiin pari päivää sitten. Tajusin, että lempikukkaa on vaikea valita ihan oikeasti, sillä kasvukausi on niin pitkä. Ehkä kaikki kasvit, jotka olen itse istuttanut, ovat lempikukkia. Mutta sekään ei pidä ihan paikkaansa, sillä pihalla ihan itsekseen kasvavat valkovuokotkin ovat tärkeitä suosikkeja. Ja itsekseen leviävät sinivuokot.

Jos taas mietin, mikä minua niin ärsytti ristihuulien vierailussa, on varmaan se, että ne ryökäleet pilasivat minun visioni. Minulla on ollut tarkoitus saada kukkapenkkeihin väriä jo aikaisin keväällä. Krookukset tuovat sitä väriä, ellei niitä syödä. Myös haluaisin tarjota aikaisille pölyttäjille herkkuja. Pidän pölyttäjiä tärkeinä. Siksi en myöskään tappanut sitä vauhkoontunutta, suurta kimalaista, joka eräänä aamuna oli jotenkin päässyt sisään ja alkoi paniikinomaisen törmäilen kohti ikkunaa ja valoa. Päästin kimalaisen ulos ja toivotin hyvää pölytysmatkaa.

Täytyy ehkä olla onnellinen, että oikeaa lempikukkaa ei ole pakko valita. Minä ehkä ylipäätään fanitan kukkia. Toki joskus myös joitain kasveja, jotka eivät edes kuki.

Projekteita ja haaveita ja kukkia

Tähän aikaan meillä kukkisi kasa krookuksia. Nyt ei kuki. Tähän on kaksi syytä. Lumi ja jänis. Kun lunta sataa huhtikuussa (tai toukokuussa) ja se peittää muut syötävät alleen, on krookuksen lehdet (ja muutamat tulppaanitkin) hyvin tyrkyllä jäniksille. Muutamassa otteessa on mennyt kymmeniä krookuksia parempiin suihin. Syksyllä on istutettava krookuksia lisää. Onneksi nämä krookukset eivät tänä vuonna maistuneet jänikselle. Jonain vuonna nämäkin ovat olleet syötynä. Tämä vaalea väri saa nämä näkymään varjossa kauas.

Joskus tarvitaan aikaa, että jokin ongelmakohta ratkeaa. Olin kasannut joskus puunkannon viereen kaikkea maatuvaa (lehtiä/risuja) ainesta ja kuoruttanut sen kummun mullalla. Se oli pitkään todella valju paikka. Siinä oli liian varjoisessa paikassa magnolia, jonka unohdin joka talvi suojata. Jolloin ristiturvat ehtivät käydä sitäkin aina järsimässä. Viime vuonna ostin havun, jonka laitoin magnolian tilalle (magnolia muutti muualle jo vähän aiemmin) ja istutin kanervia tuohon kummulle, samoin jotain maanpeitekasveja. Nyt tuolle pikkukumpu alkaa ehkä saada jotain sellaista muotoa, mitä se odotti. Karviaispuskat rehottavat tuossa entisen puun juurella. Ne ovat viihtyneet kuivassa ja vähäravinteisessa juurien ja saven täyttämässä maassa. Karviaiset voisi siirtää, parantaaa maata ja istuttaa tuon kannon toiselle puolelle jotain mukavampaa. Tätä paikkaa olen nyt kuvannut paljon, sillä mietintämyssy pyörii päässäni. Nuo vaaleat kukat ovat kurjenmiekka Katherine Hodgkineita.

Olen viikonlopun aikana enemmän tehnyt puutarhassa hommia takapihalla. Olin hyvin positiivisesti yllättänyt, kun näin yhden marjapuskan juurella kirjopikarililjojen jo ojentelevan varsiaan. Muualla en ole vielä näitä nähnyt, vaikka niitä muuallekin pitäisi olla tulossa. Tai ehkä en ole vain ollut tarkkana.

Toinen suuri yllättäjä oli nupuillaan olevat valkovuokot pihalla kasvavan kuusen juurella. Kun näiden jälkeen kuljin muualla pihaa, aloin pieniä alkuja nähdä vähän jokapaikassa, kuten myös noiden kirjopikarililjojen vieressä.

Meidän vanhoihin mustaherukkapensaisiin on valitettavasti pesiytynyt äkämäpunkki. Olen siitä yrittänyt päästä eroon. Ei onnistu. Joten nyt kaivan ne puskat pois. Näitä on vaivannut myös karhunkierto, joka nappaa nämä puskat valtaansa usein jossain vaiheessa vuotta. Kuvassa nyt ympyröity lähtöpassit saanut puska. Kuva näyttää olevan vinossa, mutta en enää muista, kuinka paljon kuva on vinossa ja kuinka paljon tuossa kuvassa on oikeasti pihamme kaltevuutta.

Nyt vanhan metsänpohjan savimaa on helposti kaivettavaa, vaikka savi meinaakin tarrautua saappaiden pohjiin ja lapioon. Karhunkierron tai elämänlangan juuria kaivoin samalla pois. Parin neliön alalta niitä tuli yksi 10 litran ämpärillinen. Onneksi ne juuret tunnistaa hyvin. Silti luulen, että ei valitettavasti mene kuin hetki, on tämä ala vallattu uudelleen. Kuvassa etuallalla toinen äkämäpunkin vaivaava puska, joka tulee myös lähtemään. Tuolla mustan säkin kohdalla on nyt tilaa.

Minun on uudistettava viljelylaatikot ensi vuonna. Nyt ne jotenkin vielä kestää, kun vähän varoo. Mutta näen nyt tuolla alueella uutta potentiaalia. Vähän tarvitsisi rahaa. Sitten tarvitsisi vähän kaivuria, isosti pohjatöitä (savimaa routii paljon) ja maata ja sitten vähän lisää rahaa kasvihuoneeseen. Ihan pikkujuttu. Öh.

Katsoiko kukaan muu InstaLiveä Claus Dalbyn kasvihuoneesta tänään. Siinä vasta olisikin haavetta.

Toki oikeasti epäilen, että tälle tontille ei kyllä ikinä sitä kasvaria taida tulla. Onneksi haaveilla aina saa.

Kerroin perheelleni tämän kasvarivisioni. Sain yhden melko ilmeettömän katseen ja tokaisun: Aha. Sen jälkeen miesväki lähti haaveilemaan omista projekteistaan. Yksi hokee, kuinka pelikone olisi ihana ja toinen haaveilee moottoripyörästä. Tytär taitaa eniten haaveilla sosiaalisen läheisyyden sallimisesta ja kaikkien kavereiden näkemisistä ja sosiaalisen läheisyyden vaatimien harrastusten jatkumisesta.

Ylläolevat kuvat maan ruskeudesta ja harmaudesta ovat ne oikea todellisuus tällä hetkellä. Silti ihan talon kupeessa meillä on kapea vihreä matto. Yksi projektini minulla on joka kevät, kaivaa jo näiden skillojen kukkiessa muutamia aina muualle puutarhaan. En nimittäin syksyllä enää sitä muista. Ja tämä penkki pitää kuitenkin joskus kaivaa tästä pois. On liian lähellä taloa. Ja liian rikkaruohottunut.

Minulla on pian lomaa. Ensin minulla oli suunnitelmia lähteä ensimmäistä kertaa lasten syntymien jälkeen ihan yksin ulkomaille, pienelle puutarhamatkalle. En kuitenkaan ostanut matkaa, kun oli muuta tarvetta sille rahalle. Nyt sitten voin todeta, että tänä vuonna ei kukaan turisti päässyt Keukenhofiin. Olen katsonut Instan ja netin kautta sieltä välillä videoita. Ja niissä katseluissa on ollut mukana monelaisia tunteita. Vaikka puiston kauneuden katsominen tuo mielihyvää, on se puisto kuitenkin rakennettu ihmisten katsottavaksi ja nautittavaksi paikan päällä. Kaikkien niiden puolesta (siis muidenkin kuin hollantilaisten kukkaihmisten) olen ollut suruissani, jotka taistelevat nyt olemassaolostaan, toimeentuloistaan, kun maailmassa kaikki meni tänä keväänä kummalliseksi.

Pakollinen sinivuokkokuva. Koska sinivuokot ovat suloisia, kun eivät ole kokonaan auki.

Pidän nyt sitten tulevan lomani omassa kodissani. Samaan aikaan kotimme on täynnä. Kotona on kaksi etäkoululaista ja yksi etätyöläinen. Minä yritän olla häiritsemättä heitä. Jos säät sallii, ehtisin vaikka kaivaa yhden kukkapenkkiprojektini valmiiksi. Osa lomastani menee ihan varmasti lasten aktivoimiseen (muuten puhelin uhkaa kasvaa käteen kiinni joillakin) ja joidenkin yhteisten juttujen tekemiseen.

Meillä on pihassa kaltevuutta. Kaltevuuutta voi aina yrittää hyödyntää kukkapenkkikäyttöön eri tasoja rakentamalla.

Puutarhassa on taas paljon ihan konkreettisia projekteja, joista jatkaa. Sen lisäksi omassa päässä on liuta haaveita ja visioita. Kuten tarpeellinen kasvimaan uudistus ja epätodennäköinen kasvihuone.  Niiden lisäksi on vielä kaikkea muitakin haaveita.

Pieniä iloja ja suuria tunteita

Pääsiäiskukat avautuvat tällä tontilla pikkuhiljaa. Viileät yöt pitävät huolta siitä, että kovin vauhdikkaasti ei avaudu uusia kukkia. Ehdin siis hyvin kuvata, miten kurjenmiekka Katherine Hodgkin availee pikkuhiljaa terälehtiä, jotka ovat alussa ihan kuin rullalla.

Väri  ja kolmiosaisuus alkaa näkyä pikkuhiljaa. (Taustalla syksyllä istutettu kanerva.)

Pikkasen vielä enemmän auki. Kohta sen verran auki, että puuttuu vain pikkuisen pölyttäjät.

Muita pieniä ihastuksia nousee myös pikkuhiljaa. Näistä tulee kyllä aina hyvälle tuulelle. Vielä paremmalle, sillä näitä pikkuisia krookuksia ja kevätkurjenmiekkoja ei vielä näkynyt vähän aikaa sitten ja pelkäsin niiden (kin) joutuneen pupujen ravinnoksi. Mutta onneksi ne nousevat juuri sopivasti. Olen oikein iloinen ja onnellinen.

Vielä iloisempi olin, kun Instagramin storyssä kirjoitin Claus Dalbyn storyn kommentin, johon Hän laittoin tykkäyksen. Nyt ehkä olen saavuttanut ja ohittanut elämäni tähtihetkeni. Se oli iloinen minuutti se. Oikeasti oli aika hieno hetki, kun näkee, että joku tosi kaukainen ja kuuluisa kasvi-ihminen ehkä itse on klikannut omaan kommenttiin pikkusydämen.

Näiden sinivuokkojen ja skillojen myötä toivottelen teille muillekin oikein mukavaa pääsiäisen jatkoa ja omia pieniä elämän tähtihetkiä.

Maanantai

Vaikka maaliskuun toiselta viikolta onkin tuntunut, että on ainainen maanantai, on tänään ihan oikea maanantai. Kun poikkeustila on ollut tarpeeksi pitkään, muuttuu se normaaliksi. Tai siihen tulee omia rutiineja. Eikä tänään maanantai tuntunut yhtään kurjalta. Ja aika yllättäen olemme taas jo huhtikuussa. Onneksi aika kuluu kohti kevättä.

Puutarhassa on toistaiseksi lähes samoja kasveja kukassa kuin aiemmin. Puutarhassa olisi enemmän krookuksia, mutta jänikset ovat niitä kovasti typistäneet. Samalla kuitenkin tulee mietittyä, että nuo yläkuvan lumikellot voisi siirtää, sillä ne ovat nyt oikeasti oikein rytökasassa. Ne tulisivat muualla sievemmin esille.

Eilen leikkelin vähän omenapuuta ja jätin oksia maahan tarkoituksella enkä yhtään laiskuuttani. Jos vaikka ne kelpasivat ristihuulille, jos huomenna luvattu lämpöaalto alkaakin nostattaa kukkasia esiin. Omenapuun leikkuu ja perennapenkkien siistiminen on hyvin kevyttä hommaa siihen nähden, että pitää saada tänä keväänä kivituhka taas pois rikkakasveista ja sammaleesta. Siinä riittää taas kykkimistä.

Nyt alan jo tutkailemaan kasveja, jotka löysivät paikkansa aika myöhään syksyllä. Moni kasvi näyttää olevan elossa, kuten tämä pieni havukin. Se on ollut minusta niin suloinen, että olisi ollut kurjaa menettää se.

Sen alla on lupauksia kurjenmiekoista. Luulisin, että väri täsmää Katherine Hodgkiniin. Taisin niitä ripotella vähän eri paikkoihin syksyllä. Vanhoista Katherineista ei näy jälkeäkään. Joko ne tulevat myöhemmin tai ovat taantuneet.

Toisaalla on kesän aikana siirretyt sinivaleunikot hengissä. Näiden kaverit ovat toisaalla myös hengissä. Viime vuonna eivät vaan kukkineet. Ehkä liian kuivan kesän takia. Näinkin kummallisen näköiset alut ovat aikamoisia aarteita kesällä.

Olen ollut erittäin kiitollinen omasta puutarhasta sekä puutarhaharrastuksesta. On mukavaa tutkia pihaa ja kuvitella elävänsä ihan normaalia elämää. Naapurin kanssa yhteiset puutarhakierrokset ovat nyt jääneet. En oikein pysty perustelemaan lapsille, miksi minä voisin hengailla naapurin rouvan kanssa, jos hekään eivät saa hengailla kavereidensa kanssa. Onneksi viestit ja kuvat kulkevat tekniikan kautta tien yli. Esikot ja sipulikukat ovat valmiina kevääseen.

Ja keinu myös. Tässä on jo keinuttu tänä vuonna. Se kannettiin ulos maaliskuun lämpimillä säillä. (En melkein usko, että kirjoitin tuon edellisen. Keinu kannettu ulos maaliskuussa paikkaan, jossa yleensä on maaliskuussa lunta.) Luulen, että keskikesällä tulen saamaan tästä samasta kohtaa jo vehreämmän kuvan. Olen vähän täällä jo innoissanikin siitä, miltä kesällä nuo uudet penkit näyttävät.

Epänormaalin seassa on ihana olla innoissaan ja odottaa jotain mukavalla kutkutuksella. Onneksi on puutarha, kasvit ja keinu.