Tänään on ollut varmaan aika samanlainen fiilis, kun merimiehillä pitkän pitkän vesillä olon jälkeen, kun voi huutaa maata näkyvissä.
Kaupungilla kävellessä lumi häviää nyt ihan silmissä. Jopa lapsen päiväkodin pihalla tuntuu olevan vain kerros (tosin aikuista hivenen upottava) lunta. Meidän pihallakin on maata näkyvissä. Maasta ei vain vielä pilkota kukkia, niin kuin monella uutteralla puutarhurilla.
Minä näen oikeasti hienoja ja kapeita lumettomia paikkoja, mitkä nyt yritän painaa mieleen, ensi syksyn kevätsipuli-istutuksia varten.
Yritän niellä samalla pikkupettymystä, kun paljastuva maa ei olekaan niin kaunis kuin tulevaisuuden haaveissani. Katselen sillä silmällä auringonvaloa, että mihin se näin keväällä paistoikaan ja mikä paikka jäikään varjoon. Samalla suunnittelen niitä paikkoja, jotka voisivat olla seuraavan kunnostuksen kohteena. Tarkastelen talolta lähteviä kaltevuuksia. Mihin voi ja mihin ei kannata lisätä maata. Vanhan talon juurilta tuskin löytyy toimivia salaojaputkia.
Kevään odotus alkaa kuitenkin olla ihan yhtä hankalaa kuin lapsilla syntymäpäivän odotus.
Näitä minä odotan huhtikuulta.
Ja näitä toukokuulta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti