Kohti unelmia

En osaa nyt pysytellä blogista pois. Pitää raportoida tänne kaikkea sitä, mitä perhe ei ehkä ymmärrä.

Eilen en nähnyt mielestäni merkkiäkään istuttamistani kerrotuista puistolumikelloista. Tänään näin jo ikkunasta valkovihreää siinä, missä eilen en nähnyt mitään. Ehkä joku ruskea lehti peitti eilen näkymää. En tiedä, onko tämä ainoa siitä 10 kpl joukosta, jotka istutin. Jokainen kukkiva lumikello on kuitenkin aina plussaa.

Eilen ei kuitenkaan ollut merkkiäkään keltaisesta. Ja tänään oli esillä yksi talventähti, vieressä puskee mullasta toinen. Muista 8 kappaleesta ei ole tietoakaan. Mutta nämäkin ovat niin alttiita kuivumisille, että olen jo iloinen noista 2 kpl:sta.

Innostuin puutarhasta noin 5 vuotta sitten. Lainasin perennakirjoja ja ihastuin ihan hurjasti sinivaleunikkoon. Luin, että sen kasvatus on vaativaa, joten ajattelin, että se ei siis sovi minun pihaani tai puutarhaani. Eilen tajusin Suvikumpua lukiessani, että minä olen istuttanut viime vuonna sinivaleunikoita pihaan. Ja jos oikein tulkitsen, tässä se on herännyt henkiin. Ja toinen kappale toisessa penkissä. Ehkä yksi kolmesta on kadonnut talven aikana, mutta minulla on mahdollisuus nähdä omassa pihassani kesällä sinivaleunikko! Siis toivottavasti kukkivana.

 

Myös ruusuherukka sekä viime vuonna istutettu rusokirsikka näyttävät olevan hengissä. Nämä tuntuvat ihan unelmien täyttymyksiltä, sillä olen arkaillut aika paljon puiden istuttamisia. Minulla on nyt vaikka miten paljon ideoita puutarhaan. Sellaisia, joiden toteuttamiseen en jostain syystä ollut aiemmin valmis.

 

Kuvassa ruusuherukan oksa

Samalla tuntuu ihmeelliseltä, että myös jossain muissa elämänalueilla otan askelia kohti pitkäaikaisia haaveita. On tästä keski-ikäistymisestä siis jotain hyötyä. Ehkä vihdoin uskaltaa kaataa sisältään jotain kummia esteitä haaveiden tieltä.

 

Muille ei ehkä sinivaleunikon alku edusta juuri mitään, minulle se edustaa juuri tänään vaikka mitä.