Kesäpuuhia

Päätin tänään töistä lähtiessä, että en tee mitään, yhtää mitään kotona. Kumma pieni viikonlopun kesäkurkunkarhistus tuntui pienenä väsymyksenä. Koska jälkikasvu onkin isovanhempien viihdytettävänä lomailemassa, olikin parin tunnin sohvanvalloituksen jälkeen sellainen olo, että nyt kuiteskin olisi ihan kiva vähän käväistä ulkona.

Samalla tässä laitan nyt itselleni muistiinpanoja keväälle 2014. Että tue nyt hyvä ihminen ne tomaatit heti, kun ne ruukkuihin tai viljelylaatikkoon ne istutat. Mitä järkeä on tukea kevyttä köynnöstä, jos ei tue ohuita tomskun varsia, jotka kannattelevat sitten loppukesästä jo varsin hyvää painoa. Kun ne tomaatit eivät ole kevyitä. Ne kallistuvat ja ottavat kaverin tuen itselleen.

Terassilla tomaatit kasvaisivat helposti korkeiksi ja suoriksi (jos olisi ne tuet). Viljelylaatikossa kasvu jää tuolla paikalla sen verran vaisummaksi, kun ovat sateet ja tuulen armoilla enemmän, mutta kyllä nekin sitä tukea tarvitsevat ihan joka vuosi.

Aloitin tomaattien lyhentämisen tässä joku kerta ihan ohimennen. Nyt ajattelin jatkaa puuhaa.

Välillä piti vain käydä keräämässä vadelmia.

Samalla kuulin mieheni laskevan viljelylaatikon tomaatteja ja ryhtyvän miettimään ikkunalaseja (joita meillä on ollut vuoden odottelemassa) niiden kypsymistä vauhdittamaan. Taisin todeta, että taidanpa laittaa pari lasia suojaksi ihan pian.

Sitten alkoi kuulua jotain takaani. Ja näin kun ikkunalaseja oli jo laatikon vierellä ja ekat raakileet tippuneet maahan. Siinä vaiheessa oli pakko lähteä sisälle. Ja kappas tuohon tomaattiparkojeni kohtaloon liittyvään ahdistukseen ehdinkin jo syödä kaikki keräämäni vadelmat, vain sellaisen puoli litraa. Nyt on vitamiiniannos hoidettu, silti vähän jännittää, että mitä ulkona viljelylaatikkohommasta tulee.

Jotta saisin muuta ajateltavaa, on välillä kiva palailla järven rannoille. Järvessä on sitä jotain minulle. Meri ei niinkään ole minulle mikään ihastus.

Viikonloppuna oli ihanaa, huolimatta kaktuksesta kurkussani, vähän köllöttellä uimapatjalla. Eli yritin olla sen päällä sormianikaan liikuttamatta, sillä muuten olin siellä järvessä köllöttelemässä ilman mitään patjaa. Eli en pärjännyt kastautumatta. Ja mitä sitä ei jälkikasvunsa eteen tekisi kuin vähän väliä kastautuisi uudestaan hakemassa karkaavaa patjaa tai olisi vesisuihkun kohteena. Joten taidan jatkaa rennosti ottamista. Onneksi on kesää jäljellä.

Onneksi muuten isovanhemmat hemmottelevat lapsenlapsiaan. On ihan kiva mennä uimaan, kun kivikkoinen järvenpohja pehmustetaan räsymatolla, jotta lasten olisi kivempi uida. Siitä voi sitten nauttia vähän muutkin.

Ehkä huomenna uskalla katsahtaa pihalle, että mitä siellä on tapahtunut.