Jäähyväisiä kasveille

Syyskuu on ollut tänä vuonna todella nautittava. Nyt kuitenkin on niin syksy, ettei tuolla ulkona enää kauan ole kesäistä. En saanut tämän vuotisia ainoita pelargoneja kukkaan ollenkaan. Tosin en varmaan heitä hoivannutkaan parhaalla mahdollisella tavalla. Säilyttää en voi, kun tuoksu on jo lehdissä ihan hyttysmyrkkyinen. Siksi ovat saaneet olla terassilla vartiossa, ettei hyttysiä eksy sisälle. Hyttysiä oli kyllä muutenkin niin vähän, että en tiedä, oliko tuosta apua. Kompostori odottaa.

Kalliokielo muuttuu keltaisemmaksi päivä päivältä.

Puihin alkaa tulla väriä.

Aamut alkavat olla kosteita ja sumuisia. Lähirannalla on vielä porukkaa uimassa myös aamusumussa.

Tomaattien kohtalo pitäisi päättää. Uskaltaako enää antaa kasvaa ulkona vai tuodako kaikki raakileet sisälle jälkikypsymään. Kunnolla ne eivät enää ulkona ole kypsyneet, mutta ovat kuitenkin heikosti tai melko hyvin punertuneet, riippuen päivistä.

Vähän haikeaa tänään, kun erehdyin katsomaan kesäkuvia. Ovat ihania, ne kesäkuvat, mutta tuli ihan pikkuisen jo ikävä kesää. Onneksi syksy tarkoittaa myös kevätkukkien sipulipusseja ja sieniä metsästä.

Kukassa

Vielä kukkii. Meidän pihalla kyllä kukkivia kohtia pitää osata etsiä. Muistilistalle siis itselle, että voisi olla ihan kiva lisätä myös syyskukkijoita.

Syyssahramit ovat yhdessä penkissä melkein kukkineet, toisessa aloittelevat. Ovat pihalla olleet jo aiemmin ja vahingossa joku syksy niitä näköjään siirsin myös penkkiin, jossa nyt kukkivat. Lisää voisi ihan hyvin hankkia. Eri kukkapenkeissä on eri määrä kotiloita, joten jotkut kukat eivät vain ehjää päivää näe.

Meksikonhanhikki on ollut pitkään kukassa. En tiennyt, että näistä tulee näin aniliinipunaisia tai pinkkejä tai mitä noi nyt ovatkin. Olen aiemmin nähnyt vähän toisenvärisiä. Kukat ovat pienet, joten minulla on ollut suuria ongelmia tarkentaa niihin tuulisella säällä tavallisella pokkarikameralla. Jostain syystä paikalle eksynyt kehäkukka auttoi tässä tarkentamisongelmassa. Eli se, mitä yrittää tarkentaa, ei tarkennu, vaan se viereinen. Yritin kai tässä tarkentaa kehäkukkaan.

Uusintakierroksella on keväällä ostettu jalokurjenpolvi max Frey. Joka aloitti kukintansa kesäkuussa, piti huilaustauon ja kukkii nyt.

Viereinen ohotanmaruna, joka näytti kesällä kivalta ja ryhdikkäältä on nyt pitkin pituuttaan ja näyttää vain ihan räjähteneeltä ja kaikkensa antaneelta.

Kuvaa tästä röhnötyksestä ei nyt ole kuin salaisissa arkistoissani.

Vihdoin tartuin myös lapioon ja sain vähän siirreltyä sitä ja tätä. Ja istutettua osan aleostoksistani. Miten teillä muilla näyttää aina piha hommien jälkeen tosi siisiltä, kun minulla vain kaikki paikat räjähtävät tehdessä?

Lopputulos tuskin vieläkään tulee olemaan täysin tyydyttävä, mutta olen aivan hurmaantunut vanhoihin syysleimulajikkeisiin tämän riehumiseni seurauksena. Aikaisemmin ostin samaan aikaan uusia ja vanhoja syysleimuja. Viime kuukauden Kotipuutarhassa oli vanhoista leimuista juttua ja tein pientä vertailua itsekin. Uudet syysleimut vain menevät helposti ihan röntyisen näköiseksi vanhetessaan. Mutta tämä vanha lajike (ei hajuakaan nimestä) on aina vain ihan kaunis, vaikka jossain vaiheessa näytti kukinta hiipuvan. Kukinta alkoikin vaan voimistua kuitenkin. Ja siirrosta huolimatta, siirsin siis vähän toiseen kohtaan kukkivana vanhat syysleimut, ne vain jatkavat kukkimista. En saanut niitä hengiltä. Vau! Haluan tällaisiä kasveja lisää, jotka kestävät minun käsittelyäni. Kuvassa maatiaislajike.

Oikeasti siinähän käy niin, että pihalla ei ole hengissä kuin ne, jotka kestävät siirtelyä miten sattuu tai muita äkkiarvaamattomia puuskia.

Muuten olen käynyt viime aikoina voimaantumassa metsä- ja sieniretkillä, joten päivitystahti on sen vuoksi vähän hitaampi.

Kesäinen syyskuu

Ihanan lämmin ja aurinkoinen syyskuun alku. Ihan tekisi mieli uimaan mennä. Lähirannalle, ilman saunaa. Hyvin kummallista. Kääntöpuolena on se, että viime vuonna tähän aikaan sain jo hyviä suppilovahverosaaliita myös rinnemaastosta. Nyt alut meinaavat kuivettua veden puutteessa ihan alkuunsa. Näppäränä kävin sitten vähän kastelemassa kastelukannulla niitä ihan lähellä olevia alkuja.

Tuntui todella Pöhköltä.

Onneksi kukaan koiranulkoiluttaja ei ollut juuri silloin viereisellä polulla.

Unikot kylvin ihan liian myöhään. Mutta vasta äsken tajusin, että mistä pioniunikko on voinut saada nimensä. Aniliinin punaiset unikot nupussa ovat tässä

Ja eilen kävi ihan sekunnin mittainen ajatus, että pioni on uudestaan nupulla, kun näin tämän ihan pionin vieressä. Muistin sitten toki punaistenkin unikkojen siemeniä heitelleeni minne sattuu. Näköjään jo unohdin, että minne.

Syyskuu ei ole ihan tavanomaisin unikkokuukausi, mutta ihan mukavaa vaihtelua. Ei sitä nyt aina tarvitse mitään syysalkuisia ihastella syyskuussa. Sentään ei ole tulppaaneja kukassa. Sen sijaan ekat syyssahramit yllättivät. En tiennytkään, että olin niitä vähän vahingossa viime vuonna siirrellyt. Luulin siirtäväni krookuksia.

Sellaista oikein suunnittelematonta puutarhurointia. Josta en voi sanoa olevani ylpeä.

Takapihan tilanne on tänä vuonna ollut selkeästi vaiheessa, välivaiheessa. Ei juuri tule nautittua edes kahveja pihalla. Tänä vuonna ei edes voi säätä syyttää.

Tuolit ja pöytä ovat aina johonkin suuntaa kallellaan. Pöytä alkaa olla pieni meidän porukalle jne. Toi harmaa risukasa, jota puuksikin nimitetään, tulee luultavasti tiensä päähän tässä lähikuukausina ja sen tilalle olisi suunnitelmissa terassin tynkää, jonne tuolit ja pöytä siirtyisivät tai uudiskappaleet siirtyisivät. Terassin ympärille tulee sitten paljon hyvää istutusaluetta, että terassi saa jossain vaiheessa olla pieni salainen viidakkosopukka. Tai sitten jotain muuta. Puu kärsii joka vuosi ötököistä, jotka sen kaluavat lehdettömiksi. Puu on liian korkea jo tuholaistorjunta ruiskutuksille. Ikävä tulee, mutta onneksi on mielessä jo jotain tilalle.

Ja ihme syksy. Säätkö sen tekee, mutta en ole ostanut yhtään kevätkukkasipulipussia. Siis yhtään. Taidan mennä mittamaan kuumeeni.