Satumetsä

Kiitos ystävälleni K:lle siitä, että opetti minua löytämään kamerastani uusia puolia. Taidan mennä teho-opetukseen vielä pari kertaa. Aikaisemmin olen harmitellut, kun kamera ei toista metsässä sitä vihreyttä, mitä silmin kokee ja minkä tunnelman aistii.

Minun satumetsässäni on nimittäin vehreää.

Ja siellä kasvaa sammaleen lisäksi suppiksia.

Puolukoita.

Ja mustikoita.

Kun menee vähän varjoisempaan ja laittaa kameran itse säätämään asetukset palataan taas värittömyyteen ja perusmarraskuun tunnelmiin, vaikka vielä ei marraskuu olekaan.

Oikein hyvää talviaikaa. (vaikka minun puolestani kellojen siirtelyn voisi lopettaa.)

Kevään tekemistä

Tänään sateiden lomassa kävin laittamassa muutaman laukan ja samalla parin tulpaanipussin sisältöä maahan. Perhe valitti, että laukat haisevat sisällä ihan pissalle. Vielä olisi muutama pussi istuttamatta. Niille vain ei ole paikkaa. Miten tässä näin kävi?

Taas. Ehkä pitää alkaa kaivaa maata vielä tuolla sateiden välissä.

On aina tosi jännittävää odottaa, että minkälaista kasvia sipuleista pukkaa sitten keväällä. Onko yhtään mielikuvien mukaista. Eikä ole hajuakaan, miten edelliset tulppaanit nousevat. Viime vuonna tuli kuitenkin myös niitä yllätyksiä. Keltaisi yllätyksiä.

Yksittäinen narsissi, jota en ostanut.

Yksittäinen tulppaani, joka poikkesi muista. Vähän samannäköisiä SunLovereita kasvoi kyllä, mutta tässä ei ollut kerroksia ja muut SunLoverit olivat kerrottuja (alimmassa kuvassa).

On aina jännää, mitä keväällä ilmestyy. Muutama kuukausi aikaa odotella.

On aika kova ikävä kevättä jo nyt. Ja mm. sitä valoa.

Ensi keväänä pitää ottaa todella paljon enemmän kuvia talven varalle.

Kohta vararikossa

Meidän pihalla näkee parhaimmillaan 4 eri oravaa. Vuosien varrella ovat vain pulsikistuneet talvisin. Ovat nimittäin tosi kovia syömään pikkulintujen talipalloja ja siemeniä. Näistä ryöväyksistä suivaantuneena mieheni päätti, että lintulauta ei enää roiku puussa vaan on metalliputken päässä. Yritin kyllä muistuttaa, että ei se ole ennenkään oravia estänyt. Ei kuunnellut.

Kyllähän siellä orava, jos toinenkin käy yhä ryöstöretkillä.
Ei hypi puusta laudalle, vaan ihan omin pikkujaloin ottaa kovat vauhdit ja kiipeää putkea pitkin.
Ensin tutkitaan ja mitataan haaste ja otetaan vauhtia.

.

Juostaan ylös.

Tyhjennetään lintulauta joko poskiin tai tiputtelemalla jyvät ja pähkinät maahan.

Ja lihotaan. Ja ollaan tyytyväisiä talon emännästä, joka ei tajua näitä ruokavarkauksia.

Jos metsästä hiipii kettu, on oravia aika vähän näkösällä. Tämä kuva otettu lokakuun alussa, oli meidän takaovea haistelemassa. Oiskohan sisään tullut, jos ovi olisi ollut auki. Autotallissa on jo tämä kyseinen tyyppi käynyt. Olen hänet täällä ennenkin jo esitellyt. Nyt ei ole vähään aikaan kettua näkynyt, on varmaan jo mennyt jonkun naapurin sisälle tekeytymään lemmikkieläimeksi. Sen verran vähän tajuaa ihmisiä varoa.

Vapaapäivä

Totaallisen vapaalta tuntuva vapaapäivä. Ei voi haravoida, ei istuttaa sipuleita. To Do-listaa ei voi lyhentää. Ja tuntuupa kivalta. Vapauttaa päivätorkuille ja metsälenkille ja ruoanlaitolle ja leffalle jne. Ainakin kolmena viikonloppua olen putkeen tehnyt uunijuureksia tällä ohjeella. Ei kyllästytä kyllä vielä.

Pihalla ei juuri väriä löydy enää kukista.

Onneksi vähän muuta väriä löytyy. En taida palloja uskaltaa jättää koko talveksi ulos, etteivät kärsi.

Tarkastin metsässä, että suppilovahveroita vielä löytyy, käyn ne poimimassa sitten, kun eivät ole jäässä. Sienikausi jatkuu ainakin hetken.

Kärpässienet tosin muuttavat jo väriään ja niitä en tietenkään poimi.

Rentoa sunnuntaita!

Ensiräntä

Onneksi olen huomannut keijunmekon ihanuuden ja siksi sitä täällä hehkutan usein. Vaikka ulkona ei ole pakkasta, on siellä räntää.

Keiju mekkoineen ehkä palelee, mutta porskuttaa vielä vihreänä ja lilana.

Hevoskastanja joutui yllättäen (taas) riisumaan osan lehdistään vihreinä. Ja kappas, tuli lintulauta näkyviin muistuttamaan seuraavasta tärkeästä puuhasta. Jyvien ostamisesta.

Pikkasen kyllä huolestuttaa, kun osa sipuleista on yhä pusseissa, eikä maassa. Luotan, että kohta taas on mustaa.

Viime aikoina on ollut hieman hoppu, joten palaan koneen ja muiden blogien äärelle paremmalla ajalla. Ja muistutan teitä muita siitä, että räntä ja puuskittainen tuuli voi katkaista aurinkovarjon, joka on epähuomiossa jätetty pihalle auki.

Meillä ei siis ole käynyt mikään pyöreä esine tekemässä tuota pyöreää efektiä. Ihan oma moka.

Mukavaa viikonloppua kaikesta valkoisuudesta huolimatta!

Mielessä on monta projektia

Näköjään mieli ehtii laukata koko ajan uusiin puutarhaprojekteihin, vaikka entisetkin ovat kesken tai toteuttamatta kokonaan.

Meillä etupihalla on kaksi ihan erilaista tunnelmaa ihan vierekkäin (kukaan muu ei ehkä niitä tunnelmia tajua kuin minä). Pihan paahteisin kohta kesäisin. Multasäkkien vieressä pieni alue, johon aurinko paistaa hyvin lämpimästi puolesta päivästä iltaan kesäisin. Muutama metrin päästä kuumimmasta paikasta alkaakin pihan yksi varjoisimmista alueista.

Kun paikkaa lähestyy takapihalta päin ja katselee tielle päin toisesta kohtaa pihaa näkyy ajoittain valoa ja varjoja. Mutta keskikesällä puiden lehdet varjostavat tehokkaammin. Pienellä alueella lehtikuusi, hevoskastanja (joka menetti osan pituudestaan koivun kaadon yhteydessä, lähellä tietä tuomassa keskipäivän paahteelta varjoa tammi, vaahtera ja niiden väliin tungettu hopeapaju ja sen kaveri vaahteran toisella puolella. Siellä on myös pieni kääpiömänty ja pari angervopuskaa. Kaikki vähän sikin sokin. Mutta paikassa on välillä tuon ensimmäisen kuvan tunnelmaa.

Lehtikuusen juurella viihtyvät karviaispuskat.

Ja hoitamattomana tässä ei kasva ruoho (ellei rikkaruohoja lasketa), eikä ole kaunis sammalkaan. Sienet viihtyvät.

Koska alueen toisella puolella on toinen pihaamme tuleva tie, on talvisin tärkeää, että tien vieressä (ei kuvassa) ei ole istutuksia, kun noita lumitöitä (anteeksi, mainitsin ruman sanan) on joskus hirveän paljon. Ja osa pihamaasta on ajoittain (esim. juhlien aikana) varaparkkipaikkoina. Kuitenkin tätä varjoisaa etupihaa olen kuvaillut nyt useana eri vuodenaikana eri kohdista, eri aikoina. Jotenkin talomme ja tien väliin etupihalle sopisi isojen puiden takia (ai niin, naapurin puolelta myös iso kuusi ja pari muuta puuta varjostavat tuota paikkaa) jotain metsäpuutarhamaista. Ei tarvitsisi ajella ruohonleikkurilla kahta törröttävää kortta sieltä täältä ja pysyisi alue jotenkin helpompana hoitaa. Mutta samalla alue saisi kaunistua. Ja muuttua sellaiseksi, että siellä voisi vaikka vähän hengailla.

Etupiha on kuiva, kun takapiha välillä on pelkkää märkää mutavelliä. Etupihalla on luultavasti paikoin myös kallio aika lähellä.

Olen siis alkanut sillä silmällä katsella havuja, atslea/alppiruusuistutuksia. Monilla pihoilla tässä naapurustussa kasvaa vanhoja alppiruusuja. Mutta suunnittelu on nyt aika vaikeaa, sillä jo olemassaolevat puut haluaisin säilyttää, kulkuväylistä ei ole mitään hajua ja istutuksistakaan ei vielä mitään mielipidettä.

Tätä miettiessä taitaa vielä mennä pari talvea. Hyviä kasviehdotuksia otetaan vastaan varjoon, kuivaan ja metsäiseen maapohjaan. Mutta ei mitään pientä eikä hentoa alkuun, vaan jotain rakennetta ensin. Ehkä.

Jos puutarhan hoitaminen sujuisi ajatuksen tasolla, olisi jo paljon tapahtunut ympäri pihaa. Nyt ei ole.

Ikävä kesää ja jopa kärpäsiä

Elokuussa kukkia kuvatessa ei tiennyt, että kuvaako kärpäsiä vai kukkia. Tänään sumuisena, sateisena ja flunssaa vastaan taistelevana on kiva muistella kesää. Ja kärpäsiä. Osassa kuvissa kärpäsen erottaa paremmin suuremmista kuvista.

Kuunliljan kukassa

Lilja LollyPopissa

Lilja Mothers Choisessa

Maatiais syysleimussa

Onneksi joka vuosi on uusi kesä.

Ja voisiko jo ensi vuonna olla tarkempi kamera. Tai sitä seuraavana.

Lempeän lämmin lokakuinen sunnuntai

Aivan ihana saada vielä nauttia lempeästä lämmöstä lokakuussa. Vasta nyt on lähtenyt tomaatinraaskut kompostoriin. Pääsee ruukunpesuun.

Samaan paikkaa päätyivät myös maa-artisokkien varret. Alkoivat olla vähän tiellä muilta hommilta. Kannattaa miettiä tarkkaan minne tuota valtavaksi kasvavaa kasvia laittaa. Itse en kyllä harkinnut ihan järkevästi.

Kesken hommien on pakko ihailla siemenkotia. Varsinkin verikurjenpolvi MaxFrey taitaa tehdä jonkinlaisen piikikkään siemenkodan. Terävimmästä en saanut kamerallani kuvaa, mutta kyllä se sormeen oli terävä. Luulen siis siitä kehittyvän jonkinlainen siemenkota.

Vaikka olen jo alkanut ikävöimään kesää, on syksyssäkin niin hienoja värejä. Kuten ruskea tuijassa.

Tai värit puissa.

Vielä ehtii kaivaa sipuleita maahan. Onneksi, sillä vasta osa haudattu kukkapenkkeihin.