Tylsää

 Tänä keväänä en ole oikein päässyt puutarhatöiden makuun. Ei huvita kuin vähän ja satunnaisesti. Löydän tähän myös heti erilaisia syitä. Korona on yksi. Se on tehnyt monesta asiasta ihan erilaista, joidenkin asioiden metatyö on suurempi kuin ennen ja se rasittaa. Korona on myös estänyt mukavia asioita tapahtumasta ja on joutunut kipuilemaan monen asian puuttumisen suhteen. Eikä puutarha ole näihin lääke, vaan alkaa tuntua velvollisuudelta ja pakolta. On tylsää, että toisena keväänä putkeen emme pääse juhlimaan puutarhassamme kevätkukkien kukinnan aikaan sukulaisten kesken. Ei ole samanlaista motivaatiota laittaa myöskään paikkoja nätimmäksi, kun ei ole mikään kiire. Kaipaan sitä, että on ok olla pois kotoa ja eri ihmisten kanssa, ja tulla takaisin. Ja nähdä taas oma puutarha eri silmin. Kaipaan sitä, että voin jakaa asioita muiden kanssa ihan livenä. Tai olla ihmisten kanssa livenä yhtä tiheästi kuin skillat ilman pelkoa tai ahdistusta ihmisten läheisyydestä.

Puutarha on myös kivempi, jos on lämpimämpää. Siis minulle. Jos puutarhaan joutuu pukeutumaan kömpelösti, on tekeminenkin vähän kömpelöä. Ja sitten kohta saattaa olla selällä hiki ja silti näpit jäässä. Yhtenä päivänä luulin, että pystyn hiihtelemään puutarhassa villasukissa ja crokseissa (mikä tyylikäs näky). Jalat ottivatkin niin paljon kylmää, että illalla jalkakipu oli melkoinen. Jalkani eivät siis oikein siedä kylmää, eivätkä vetoa ja olen vasta keski-ikäinen. Ei onneksi valkovuokotkaan pidä kylmästä. En siis ole yksin.

Ei siis huvita. Ehkä ensi viikolla huvittaa, kun säät lämpenevät. Tai sitten menen samalla kaavalla. Kasvit kyllä kiinnostavat. Ensimmäinen taimistoreissu on tehty Mustilaan naapurin kanssa. Mitäänhän en mennyt ostamaan ja löysin kuitenkin mm. Marhanliljan sipuleita. Olen niistä kyllä tyytyväinen. Silti odottelen sopivampaa fiilistä istuttamiseen. Tyytyäisyys ja melkein into puutarhaan käväisi. Mutta häipyi saman tien. Tähän toki vaikutti se, että vappuna toisessa naapurissa vähän juhlittiin. Heräilin yöllä autorumbaan ja minulla on sellainen pääkipu seuraavana päivänä, että olin täysin hidastunut. Pystyi olemaan puutarhassa noin tunnin ja senkin liikuin kuin hidastetussa filmissä. Ymmärrän hyvin migreenistä kärsiviä, mikä vitsaus onkaan se kipu.

Tätä kirjoittaessa tuntuu ihan, että rikon jonkin tabun, kun en hehkuta keväällä puutarhaa. Puutarhan hoito ei ole aina kivaa. Vaan välillä tylsää, mälsää, jopa vastenmielistä. Kitkeminen, vanhojen paikkojen ehostaminen ei vain aina sovi minulle. Hirveän rasittavaa hommaa. Olla selkä kyyryssä, kaksinkerroin. Polvet ruvella, hanskat puhki ja kynnet koetuksella. Kirjopikarililjatkin ottavat paljon paremmin tuon kaksinkerroin olemisen kuin minä.

Onneksi eläimillä on ulkona täysi tohina päällä. Sain hieman suttuisen kuvan, kun västäräkeillä oli soidinmenot päällä. Tai niin päättelin. Näytti oikein energiseltä ja sellaiselta hauskan pörhistelevältä puuhalta. Viherpeipot myös vierailivat pihalla, niitä en ole omalla pihalla ennen nähnytkään. Luonto jatkaa onneksi omaa rataansa, vaikka yhtä harrastelijaa vähän tökkiikin. 

Ehkä minäkin tästä vielä koen puutarhuroinnin ilon ja tämä taakan tuntu väistyy. Toisaalta tämä puutarha taakkana olo on kovin tuttu sieltä, kun lapset olivat pieniä ja meidän piha tuntui aivan liian isolta huollettavalta. Vaikka silloinhan ei ollut mitään muuta tekemistä siellä kuin ruohon leikkuu ja haravointi ja lasten perässä juokseminen. Jotta tämä ei kuulosta ihan kamalan negatiiviselta, niin silti pääni huomaamatta tekee kaikkia suunnitelmia. Niiden toteuttaminen ei vain nyt ihan lähde.