Muistoja ja maisemia

 Viimeiset puolitoista vuotta on pienentäneet elinpiiriä. Silti saman tekee toisaalta myös energiatasot. Tarvitsen jo enemmän aikaa vain paikoillaan, kotona. Liian monta reissua lähekkäin saa minut jo ajatuksellisesti uupumaan. Kesäloman aika ei kuitenkaan tunnu lomalta, jos olen vain kotona. Vaikka puutarhassa onkin monia paikkoja ja kasveja, joita voin tuijotella ihan jatkuvasti. Uudestaan ja uudestaan. Kuten punahattuja. Tai syysleimuja.

Heinäkuussa kävimme useammalla rannalla. Vaikka lähirantakin on kiva, niin jostain syystä teini-ikäiset lapset eivät enää tarvitse äitiä rantavahdiksi. Tai edes oikein mukaan. Tai mielellään äiti voisi jäädä vaikka kotiin, eikä ainakaan näyttäytyä samaan aikaan samalla rannalla, missä on teini-ikäinen kaveriensa kanssa.  Kun mennään kauemmaksi ja spesiaaleille rannoille, kelpaa äitikin reissuun. Kuumaa hiekkaa rannalta on löytynyt tänä vuonna ihan kotimaastakin. Kuva Immalan järven rannalta.

Saimaalla on rantoja vaikka kuinka paljon. Huuhanranta on yksi pisimmistä hiekkarannoista. Sinne kannattaa ottaa eväät mukaan, sillä lähellä ei ole tosiaan jätskikioskia. Sekä kuljettaa omat roskat pois rannalta. Viikonloppuisin kesäkuumalla saattaa osalla rannalla yöpyjistä olla alkoholia mukana, joten siellä voi olla kesäviikonloppuisin illalla vaihtelevaa. Me käytiin pariin otteeseen tuolla rannalla. Kuumalla säällä hiekka oli polttavaa, Saimaa oli yllättävän lämmin ja järvessä ei tarvitse mennä toisen tontille, vaikka rannalla olisi väkeä.

Toinen kerta oli tuulisemmalla säällä, jolloin vesi oli vaihtunut ja viilentynyt. Tuuli teki aaltoja, mutta vedessä pysyi lämpimänä. Nenää joutui rannalla käyttämään, sillä toki satunnaista rannan käyttäjää ärsyttää, vaikka huussi olisi vieressä, on pitänyt silti männyn runkoja pitkin päästellä keltaista nestettä ulos. Ihan joka puun juurelle ei halunnut tavaroitaan laskea. Muuten ranta on kyllä hieno. Alakuvassa näkyy pallonheittäjiä, jos oikein tarkasti katsoo. Aikuinen saa kävellä aika pitkälle, jos haluaa, että jalat eivät yletä pohjaan. Pienille lapsille vain ihan rannassa on sellainen käsipohjasyvyys.

Nuorempi perheen teineistä on koko kesälomansa ajan valittanut koulun läksystä. Kasvion teosta kesäloman aikana. Sellainen suuri ja pohjaton valituksen aihe. Vaikka valitus on ollut mittavaa, on sentään kasvion takia käyty äiti-lapsi-reissulla suolla. Lapsen kesäloman aikana. Karpaloita etsimässä ja löytämässä.

Etukäteen suolle lähteminen tuntui vastenmieliseltä lapselle. Lapsi antoi käyttöön valttikortin, jolla hänet saa raahata viikonloppuna jo aamupäivällä suoretkelle (koska iltapäiväksi oli sadetta luvassa). Automatkalla kävimme keskustelua, miksi kasviota pitää tehdä kesäLOMALLA. 

Tai oikeastaan lapsi esitti yksipuolisia kannanottoja asiaan ja minä olin aiheeseen kyllästyneenä jo aika hiljaa. Ei vain jaksa ihan kaikkea 7 -8 viikkoa käydä samaa keskustelua uusin argumentein. Karpalot kuitenkin löydettiin ja kuvattiin. Yhteenveto: Suolle lähteminen oli tuskaa, suolla oli kuitenkin kivaa. Värejä, tuoksuja, perhosia, korpin raakuntaa. 

Näimme matkalla kyllä pari alle kouluikäisen lapsen uhmakohtausta tai muuta riipaisevan surullista huutokonserttia. Teini vain totesi, että: " Mä niin ymmärrän, noidenkin pitää varmaan tehdä kasviota."

Yritin tehdä itseni kanssa sopimuksen, että vapaapäiviä voisi aloittaa luontoretkillä. Sydän halajaisi, järki pistää vastaan. Järjen ääni ei antanut tähän ihan lupaa. Jos joskus aloittaa vapaapäivät jo sohvan pohjalla, ei aika anna myöten hillua vielä luontoretkilläkin. Ehkä pääsin kompromissiin mielessäni, jolloin joskus ei jäädä sohvalle, vaan lähden luontoretkelle. Sitten toisina päivinä on kai pakko edistää kodin askareita, kaupassa käyntejä ja muita tylsiä velvollisuuksia. Puutarha-aikaa olisi ollut. Mieli ei ole vain mukana. Nyt tosin ajattelin ryhtyä myös puutarhahommiinkin. 

Ja kiitos universumille siitä, että sateita on saatu. Nyt muistuttaisin, että sadehanan voi myös sulkea. Vaikka vain ihan pariksi päiväksi.